sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Rastiviikko

Joskus muinoin oli suunnistuspiireissä kavereita, joita kutsuttiin viestimiehiksi. Sellaisia, joiden rankisijoitus oli 100-200, mutta jotka tekivät Jukolan ja Tiomilan alkuosuuksilla pahaa jälkeä. Näillä kavereilla kausi loppuikin yleensä Jukolaan, sillä 4-osuuksisessa SM-viestissä rahkeet eivät riittäneet enää ykkösjoukkueeseen ja loppukausi meni massaa kerätessä.

Nykyään ei viestimiehiä ole, sillä huippuseurat haalivat riveihinsä maajoukkuemiehiä ympäri Euroopan ja seurat, jotka joutuvat ottamaan joukkueeseensa perussuunnistajia, kamppailevat suurviesteissä sijoista 15-50. Näin ollen Jukola ei ole enää samanlainen käännekohta kaudelle kuin aiemmin ja tavalliset prokesit voivat yhtä hyvin jatkaa kisaamista ja treenaamista kauden loppuun saakka.

Jukolan jälkeen aloittelin itsekin taas retro-treeniä ja viikon verran toteutus onnistui kohtalaisesti. Juhannusviikolla treeniä tuli 7 h 23 min, joka vastasi määrällisesti kutakuinkin ohjelmaa (6 h 55 min), mutta päivätoteutuksissa oli pientä sovellusta. Viikolla 26 järjestettiin vuonna 1987 SM-pitkä matka (nyk. erikoispitkä), jossa voitin H 16 -sarjan. Tänä vuonnahan ei niin ollut, mutta yritin silti poimia muutaman valmistavan treenin vanhasta ohjelmastani. Lomakiireiden takia viikon rytmitys meni vähän eri tavalla, mutta sunnuntaina pääsin testaamaan vuoden 1987 viimeistelytreeniäni eli kaksi päivää ennen SM-kisaa kierros Veikkolan pururataa kovaa. Nyt treeni siirtyi itse SM-kisapäivälle eli sunnuntaiksi ja todisti epäilyni siitä, että kevät ja alkukesä eivät ole menneet parhaalla mahdollisella tavalla. Veikkolan pururata on muuttunut hieman vuosien saatossa, mutta uskoisin juosseeni suunnilleen oikean mittaisen matkan eli Endomondon mukaan 1460 metriä. Vuonna 1987 aikaa kului 5'07" ja tänä vuonna 5'12". Maailma ei musertunut, mutta pettynyt olin. Positiivista oli se, että huonosta kulusta huolimatta sain aika hyvin itsestäni irti.

Viikko 27 sotkikin sitten treenit täysin. Vieressäni yönsä viettävä puutarhasuunnittelijamme nimittäin oli pyhästi vannonut, että trampoliini ei tule pihaamme pilaamaan maisemaa. Tyhmyyksissäni menin kysymään, että käykö, jos kaivan sille kuopan niin, että sen pinta tulee maan tasolle. Ja sehän kävi. Niin sitten kaivoin viikolla 26 viisi tuntia ja viikolla 27 noin 25 tuntia kuoppaa savimaahan. Viikon 27 muut treenit olivatkin perjantain ja lauantain vajaan puolen tunnin juoksut, joista perjantain treeniin sisältyi 2,1 km rykäisy Haikon pururadalla aikaan 7.47.

Viikolla 28 palasin taas ohjelman pariin, sillä vuorossa oli rastiviikko. Vuonna 1987 osallistuin perättäisillä viikoilla sekä Kainuun rastiviikkon että FIN 5 -rastiviikkoon, joista molemmista nappasin kakkossijan H 16 E:ssä. Kainuu oli Reko Martin hallintaa, eikä ykkössija ollut oikeastaan haarukassa missään vaiheessa, mutta FIN 5:n sössin noin 4 kertaa. Aluksi kolmessa ensimmäisessä osakilpailussa annoin turhaa etumatkaa pahimmille kilpakumppaneille ja sitten vielä viimeisessä kisassa hukkasin neljännessä osakilpailussa hankkimani reilun kolmen minuutin etumatkan ja hävisin loppukirissä rastiviikon voiton Jari Lehtoselle.

Tänä vuonna tavoitteena olivat kärkisijat H 40 A -sarjassa, mutta toki on myönnettävä, että edeltävän viikon lapiohommat pistivät hieman epäilemään kulkua. Vastuskin oli kovaa luokkaa, sillä mukana olivat mm. vuonna 1989 vain 19-vuotiaana miesten MM-kisaa ykkösrastilla johtanut Matti Karvonen, nuorten maailmanmestari vuosimallia 1990 Mikael Boström, viisinkertainen MM-mitalisti Timo Karppinen ja muuten vaan maajoukkueessa aikoinaan juosseet Kenneth Cederberg ja Jouni Mähönen.

Eihän se juoksu juuri kulkenutkaan koko viikon aikana kuin ajoittain kolmannessa ja neljännessä osakilpailuissa ja niissäkin vain tasaisella ja alamäissä. Kahdessa ensimmäisessä kisassa sujui kuitenkin suunnistus niin hyvin, että yhden välipäivän jälkeen sirkuksen muuttaessa Kisakallioon kolmeksi viimeiseksi päiväksi, olin yhteistuloksissa kolmantena, Mähösen ja seurakaverini Pekka Lapilan jälkeen. Odotukset olivat siis korkealla, sillä kolmannessa ja neljännessä kisassa pääsin starttaamaan sarjani loppupäässä, jolloin mahdollisuus hyötyä urista oli suuri. Valitettavasti en tälläkään kertaa onnistunut kesyttämään Kisakallion maastoja, vaan tein jatkuvasti pieniä virheitä ja sijoitukseni putosi kahdessa seuraavassa osakilpailussa neljänneksi 10 minuuttia Mähösestä ja 4.16 Karppisesta. Viimeiseen osakilpailuun toi kuitenkin jännitystä 10 sekuntia edelläni, kolmantena, startannut Matti Karvonen ja puolitoista minuuttia perääni lähtenyt Lapila. Taktiikka ja tavoite oli selvä: Masa kiinni heti alussa ja sen jälkeen yhdessä suunnistaen Peksiä karkuun ja Timppaa kiinni ja loppukirissä ohi. Hyvä suunnitelma, mutta toteutus huono. Masa antoi ottaa kiinni alun jyrkässä mäessä, mutta heti kun loiveni, hän hyökkäsi ja repäisi samantien n.15 sekunnin kaulan. Tuossa maastossa se on niin paljon, että ensimmäisessä puskassa hukkasin selän ja koska olimme heti alussa juosseet pienen matkaa väärään suuntaan, hukkasin myös sijaintini. Jatkoin matkaa suunnalla kohti ykköstä ja näinkin Masan selän uudestaan, mutta jalkani eivät kerta kaikkiaan pelanneet ja piti luovuttaa. Tällä kertaa hidastin ja selvitin olinpaikkani ja löysin ykköselle hyvin. Juoksu oli kuitenkin todella vaivalloista ja niinpä Peksi sai jo kakkosella näköyhteyden ja neloselle mennessä livahti ohi. Vitoselle oli pitkä väli, jonka alun juoksimme yhdessä, mutta olin ylämäissä selvissä vaikeuksissa ja annoin Peksin mennä. Oma reittini välin puolivälissä oli kuitenkin nopeampi ja pääsin edelle, mutta luin olinpaikkani täysin väärin ja takaatulleen Peksin ihmetellessä paukkasin aivan väärään mäkeen ja tein viiden minuutin virheen. Siihen loppui asenne, enkä jaksanut enää keskittyä ollenkaan ja päästin vielä Cederberginkin ohitse. Viikon loppusijoitus oli siis kuudes ja viimeisen osakilpailun 18., 14 minuuttia Mähöstä hitaampana.

Tavallaan harmittaa, että viimeinen osakilpailu juostiin takaa-ajolähtönä, sillä omat vire neljännen kisan jälkeen alkaneine kurkkukipuineen ei mahdollistanut mies miestä vastaan -taistelua ja pää ei antanut myöden tehdä vain omaa yksilöllistä juoksua. Väkisin Karvosen perässä juoksemisen sijaan olisi pitänyt vain tehdä oma juoksu ja katsoa sitten loppurasteilla, näkyykö muita ja tuleeko sijoituksista taistelua.

Tänään olen potenut flunssaa kunnolla ja voi olla, että huomennakin pitää vielä levätä. Sen jälkeen alkaa taas treeni, enkä aio enää loppukesästä tehdä yltiöpäisiä lapiohommia. Ihan pieniä vain.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Waterloo-Jukola

Jukola oli ja meni. Jos miesten viestin hajontavirhe jätti koko kisan ylle ikävän varjon, ei omakaan osuuteni muodostunut miksikään klassikoksi, vaan ansaitsee pikemminkin paikkansa omassa Jukola Hall of Shame:ssani. On suorastaan käsittämätöntä, kuinka totaalisesti on mahdollista kadottaa juoksuvire viikossa. Se ei enää itseni tuntien olekaan niin käsittämätöntä, kuinka paljon annan sen vaikuttaa suoritukseen.

Juoksu tuntui jo verrytellessä erittäin raskaalta ja olo oli kaikin puolin huono, jopa oksettava. Siksi teinkin noin pitkää (15,7 km) osuutta ajatellen melko pitkän, 20 minuutin verryttelyn. Se ei vain auttanut. Ihan alussa vedin maltillisesti fyysisesti helppoa ykkösväliä ja ehdin jo toivoa, että suoriutuisin kunnialla ja kilpavauhdilla ankkuriosuudesta. Kakkoselle lähdin vähän huonosti, mutta suunnilleen välin puolivälissä iskeydyin Oma Taivaisen peesiin tarkoituksena hyötyä edes hetken maailmanluokan menosta. Sen verran järkeä oli, että annoin siiman venyä, enkä roikkunut väkisin mukana. Tasaisella ero ei kuitenkaan kauheasti kasvanut. Kakkonen oli pienen mäen päällä ja kolmoselle oli edessää risukkoa ja loivaa nousua. Huomasin heti peesin negatiiviset puolet: jalkoja alkoi hapottaa. Annoin Oman mennä, mutta eiköhän takaa puuskuttanut lävistykset kimallellen Jöjje Wickholm. Huikkasin Jöjjelle, että "otetaan Oma kiinni". Jöjje hyväksyi suunnitelman, mutta ei jäänyt odottelemaan. Jöjjen peesistä en juuri hyötynytkään, sillä jalat olivat jo täysin tönköt ja rennon kauris(mäki)maisen askelluksen sijaan hoipuin kuin Nupe lentokoneen portaissa. Tosin laskeutuminen kaatuillessani ei ollut yhtä rentoa.

Tämän jälkeen siirryin toteuttamaan taas omaa juoksua, mutta ei se sujunut ollenkaan. Heti kun edessä oli mäkeä, risua tai muuta hidastavaa pohjaa, meni homma kompuroinniksi ja suunnistuskin muuttui mutkittelevaksi. Joillain helpoilla pätkillä sain jotenkuten ylläpidettyä vauhtia, mutta puoleenmatkaan mennessä jalkoja ja selkääkin särki niin paljon, että välillä piti hölkkäillä.

Hölkkäillessäni palauduin kai sen verran, että TuMen ja Lidingön kakkosjoukkueiden saadessa minut kiinni, tein vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen ja liityin letkaan n. 3-4 kilometriksi, mutta kun siitä lopulta eri hajontarastin ja sen pienen pyörähtämisen myötä putosin, putosi vauhti loppulenkin aikana vielä entisestään ja sain vain vaivoin, minuutin erolla pidettyä seuramme kolmosjoukkueen takanani.

Mistä huono kulku ja oksettava olo sitten johtuivat? Vaikea sanoa varmasti, mutta luulisin valmistautumisen menneen pieleen tankkauksen osalta. Torstain maailmancupin osakilpailua järjestäessäni jäi ravinto iltapäivällä niukaksi ja kuittasin menetyksen erittäin tuhdilla iltapalalla. Perjantaina ravinto oli normaalia perusruokaa, mutta lauantai eli kilpailua edeltävä päivä meni läskiksi. Päähommani suurviesteissä on viimeisten kolmen vuoden ajan ollut MS Parman naisten managerointi ja huolto kisan aikana. Siinä huollon lomassa en ehtinyt ollenkaan lounastamaan ja korvailin ravintoa popsimalla mukana olleet kolme proteiinipatukkaa. Venlojen viestin jälkeen ajelin kämpille, jossa olikin päivällisaika ja muka ruuan puutteessa koko päivän olleena vedin aikamoisen teiniroikalesatsin. Yöllä ei sitten uni tullutkaan, koska oli niin raskas olo ja jopa oksetti.

Valitettavan surkeasti päättyi siis kevään kilpailukausi ja seurateltalla ilmoitin, että lopetan. Kaiken. Punapipo-Vainio kuitenkin houkutteli jatkamaan ja sanoi, että kannattaa valita seuraavaksi ohjelmaksi joku sellainen vuosi, kun vauhti oli kovimmillaan. Täytyy analysoida. Sitä ennen vedän kuitenkin 1987-ohjelman loppuun. Kesäharjoittelukausi alkoi tänään.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Välitilinpäätös

Kevään kilpailukausi on ensi viikonloppuna juostavaa Jukolaa vailla valmis. Juostujen kisojen ja harjoitusten perusteella voi tehdä joitain johtopäätöksiä harjoittelun onnistumisesta.

Kunto on tällä hetkellä paras viiteen vuoteen, mutta suorituksissa se ei ole vielä näkynyt. 40-vuotias kroppa olisi ehkä tarvinnut talvella vähän monipuolisempaa ja enemmän ärsykkeitä antavaa treeniä. Toisaalta touko-kesäkuussa en ole pystynyt treenaamaan -87-ohjelman mukaan ja tekemättä ovat jääneet nimenomaan suorituskyvyn kannalta tärkeimmät treenit eli kovavauhtiset suunnistukset. Suurimpana syynä ongelmiin oli toipilaana juostu Tiomilan ankkuriosuus, jonka jälkeen pohkeet olivat pari viikkoa ihan turtana. Suunnistusmenestystä ajatellen olen ylipäänsä suunnistanut liian vähän ja vasta viime viikonlopun Suunto Gamesissa juoksu muistutti kilpaurheilua. Jaksamisen kanssa ongelmia ei ole oikeastaan ollut Tiomilaa ja varauksin SM-ep:ä lukuunottamatta.

Vauhtiongelman ratkaisemiseksi on olennaista tehdä kesällä pari asiaa vähän paremmin. Olen tullut siihen tulokseen, että hyvästä kunnosta tai hapenotosta ei ole hyötyä, jos jalat ja keskivartalo eivät toimi. Juoksuvauhtia ovat rajoittaneet mielestäni ennen kaikkea lantion seudun jäykkyys (lonkan koukistajat, alaselkä) ja voiman puute metsäjuoksussa. Kun Jukolan jälkeen palaan taas retro-treenaamisen pariin, on huomioitava pari asiaa: aamujumppa 3-4 kertaa viikossa ja koordinaatioharjoitukset peruslenkkien lomassa. Vauhtejakin pitänee varioida vähän enemmän. Suunnistusjuoksuun otan kuuriksi FIN5-rastiviikon ja muutenkin teen ohjelmanmukaiset maastotreenit tavalla tai toisella.

tiistai 31. toukokuuta 2011

Vko 21

SM-erikoispitkästä palautuminen lähti hyvin käyntiin. Sovelsin vähän ohjelmaa ja muutin maanantain puolipitkän ja tiistain suunnistuskilpailun työmatkapyöräilyksi, jossa kotiin tullessa tein vajaan tunnin verran lisälenkkiä. Keskiviikon työmatkajuoksut höystettynä puolen tunnin päiväfutiksella antoivat jo merkkejä täydellisestä palautumisesta ja loppuviikoksi oli suunnitteilla täysipainoista ja monipuolista treeniä. Valitettavasti jo tiistai-iltana alkanut epämääräinen kurkkukipu ja tukkoisuus kääntyi viimeistään torstai-illan suunnistuksen myötä allergiaoireista flunssaksi. Torstaina Lapinjärvellä yritin kilpailuvauhtista 6,2 km suunnistusta, mutta keuhkot kieltäytyivät yhteistyöstä ja könyämiseksihän suoritus lopulta meni. Perjantaiaamuna olo oli jo selkeästi flunssainen, mutta pyöräilin vielä töihin urheilusuoritusta muistuttavalla tempolla. Kotiin tulinkin sitten Porvoon Paahtimon ja rommikaakaon vahvistamana hissukseen pyöräillen. Lauantain, sunnuntain ja maananantain lepäsin suosiolla.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kevään kohokohta


Syksyllä, kun aloitin hölmön ideani treenata uusiksi vanha harjoituspäiväkirjani,oli yhtenä motivaation lähteenä suunnistuksen erikoispitkien matkojen SM-kisa Ilomantsissa. 1987 voitin kyseisen, silloin vielä pitkän matkan nimellä kulkeneen SM-kisan H16-sarjassa ja nyt oli aikomus toistaa temppu H40-sarjassa. Silloin SM-pitkät pidettiin vasta 28.6. ja olin sekä taidollisesti että fyysisesti valmis taistelemaan voitosta. Nyt tilanne oli toinen: SM-ep järjestettiin jo 21.5. ja minulla oli alla vain yksi suunnistustreeni ja kolme enemmän tai vähemmän pieleen mennyttä kisaa.

Viimeinen treeniviikko, vko 19, sujui kokolailla vuoden 1987 merkeissä. Poikkeuksia oli yksittäisten treenien pituuksissa ja viikonlopulle markkeeratut kaksi kisaa vaihtuivat lauantain suojuoksuun ja sunnuntain 7 km tv-kovaan maantiellä. SM-ep -viikolla en sitten harjoitellut oikeastaan yhtään. Tiistaina tein kolme puolen tunnin lenkkiä ja torstaina vajaa 20' kuntopiirin. Siinä kaikki. Syynä olivat ennenkaikkea Tiomilasta saakka vaivanneet pohkeiden alaosat ja juminen lantionseutu. Pohkeet olivat itse asiassa niin romuna, että pelkäsin koko Pohjois-Karjalan keikan jäävän väliin. Keskiviikkona aloitinkin paniikinomaisen magnesium- ja linimenttikuurin.

Itse kisa oli sitä mitä luvattiin: 16 km tiukkaa suunnistusta ja polvennostoa varvikossa. Tiellä ja kankaalla verrytellessä olo oli hyvä. Edes perjantai-illan 5,5 tunnin ajomatka ei ollut jumiuttanut paikkoja ja jalat olivat kevyet ja selkä vetreä. Tavoite oli välttää virheitä ja pitää kovaa vauhtia fyysisesti helpoilla pätkillä. Jo puolen tunnin paikkeilla huomasin kuitenkin, että ainoa mahdollisuus selvitä kunnialla radasta, oli tasaisen vauhdin ylläpitäminen. Maasto oli aivan liian raskas tiejuoksijalle. Oikeastaan missään vaiheessa matkaa ei ollut mahdollisuutta tempoiluun, oli vain puskettava eteenpäin ja varottava kramppeja. Pari kilsaa ennen maalia olin 9., mutta onnistuin nostamaan vauhtia vauhdikkaammalla loppupätkällä niin, että maalissa olin 6. eli viimeisellä palkintosijalla. Kuudella viimeisellä välillä olin kaikilla neljän nopeimman joukossa, mutta sekään ei olisi riittänyt kuudenteen sijaan, ellei minua jo kolmella minuutilla johtanut Nauvon susi olisi joutunut kramppien takia makaamaan kankaalla 4-5 minuuttia ja vielä myöhemmin liottamaan pohkeitaan ojassa.

Syksyllä asetettu tavoite jäi siis toteutumatta, mutta lopulta olin ihan tyytyväinen. Paikat kestivät ja sain plaketin palkintokaappiini. Tai siis pahvilaatikossahan ne prenikat ovat. Kevään treenit olivat vääränlaisia näin kovaa matkaa ajatellen. Vuoteen 1987 verrattuna ratkaisevat laadulliset heikennykset olivat ennen kaikkea kevätleirin puuttuminen ja toukokuun vähäiset suunnistuskerrat. Ilomantsissa edelläni olleet miehet olivat itseäni vanhempia, 42-44-vuotiaita ja oikeastaan kaikki kunnon työmiehiä, vaikka juoksuvauhti sileälläkin on kovaa. Vain yksi heistä on kaltaiseni kovapohjaisten maastojen kasvatti, kaikki muut ovat mäkisiltä tai soisilta alueilta. Puutteellinen lihas- ja metsäjuoksukunto siis estivät paremman menestyksen, mutta koko matkan jaksaminen luo uskoa syksyn SM-kisoja ajatellen.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Vko 18

Tiomilasta palautuminen on ottanut aikansa ja koska palautuminen on muutenkin hidasta nykyisin, on ohjelmassa ollut väsyneitä lenkkejä. Siitepölyt ovat kaiken lisäksi pahentaneet tilannetta. Kutakuinkin suunnitellusti olen silti pystynyt treenaamaan.

Ma: Puolen tunnin verryttelyn sijaan lepo. Ennen kaikkea siksi, että 1987 juoksin Tiomilassa jo lauantai-iltana ja lepäsin sunnuntaina. Nyt lepo siirtyi päivällä.

Ti: Maanantain verryttely siirtyi tähän. Leppoisa 41'/ 6,7 km koulunkäyntiavustajan kanssa liikuntatunnilla. Ohjelmassa olisi ollut maastojuoksu, joka tdb:n mukaan oli 4,9 km ja aikaa oli mennyt 16.00. Ei voi pitää paikkansa.

Ke: Vieläkään en ollut tarpeeksi palautunut maastojuoksuun, joten juoksin Felixiä vaunuissa työntäen 54'/ 10,5 km eli aikalailla ohjelman mukaan.

To: Torstaille oli tarjolla pikkunätti 9 km, mutta rohkaistuin yrittämään rästiin jäänyttä maastojuoksua. Verryttelyssä jalat olivat kevyehköt, mutta alkukiihdytyksen ensimetreillä krampannut oikea etureisi vähän pelotti ja pakotti hillitsemään vauhtia. Koska mitään dramaattista ei tapahtunut, yritin vetää kuitenkin täysillä tavoitteena 16 minuuttia. Jossain 9-10' kohdilla etureidet alkoivat valitettavasti olla niin lopussa, että asenne hiipui ja lopetin sopivaan ulkoilutien risteykseen ajassa 15'18". Gps-mittauksen mukaan ehdin tässä ajassa juosta 4,1 kilometriä, joka ei varsinaisesti tyydytä minua vauhdin puolesta. Mutta koska sain kuitenkin kohtalaisen hyvin itsestäni irti, lasken treenin onnistuneeksi.

Pe: Taas olisi ollut tarjolla 9 km hissuttelu. Juoksin kuitenkin lauantaille ohjelmoidun pitkän lenkin (120'/ 20,5 km) tähän väliin, koska sunnuntaiksi olin ilmoittautunut suunnistuskisoihin, enkä uskonut, että pitkä lenkki edellisenä päivänä parantaisi suoritusta. Varmaan ihan hyvä ratkaisu, sillä sen verran väsynyttä menoa nytkin oli ja juoksinkin vain 89'/ 17,3 km.

La: Vedin sukulaispojan synttärikemujen päälle leppoisan 57'/ 11,5 km kisoihin valmistavan lenkin Paraisilla. Lopussa oli pienen hetken hyviä tuntemuksia, kunnes ne taas hävisivät. Paniikinomaisesti tein lenkin päälle vielä 8' keskivartalon liikkuvuusliikkeitä toivoen, että siitä olisi jotain iloa sunnuntain kisaa ajatellen.

Su: Tälle viikonlopulle ei suunnistuskisoja oltu ohjelmoitu, mutta sukulointi kisapaikkakunnalla ja todella vähäiset suunnistuskerrat tänä keväänä saivat minut ilmoittautumaan Saaristorasteille. Tein maltillisen ja lantion liikkuvuuteen painottuneen 3 km verryttelyn ja se auttoi jonkin verran. Juoksu ei varsinaisesti kulkenut, mutta se ei myöskään matkan edetessä hiipunut samanlaiseksi könyämiseksi kuin Silja-rasteilla. Suunnistus sitä vastoin oli samaa surkeaa tasoa. 5,9 km radalla tuli virheitä 5' ja tappiota voittajalle hieman yli 8'.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Vkot 16-17

Viimeisten parin viikon blogihiljaiselo ei onneksi tarkoita hiljaiseloa treenirintamalla. Mitään mullistavaa en ole tehnyt, mutta kilpailukausi on avattu, kuumeesta ja vatsanväänteistä kärsitty ja Ruotsissa on nähty sellainen ihme kuin rap-artistin keikka suunnistuskisoissa. Harjoitusohjelmaakin olen noudattanut kohtuullisen tunnollisesti, mutta terveysongelmien takia määrät ovat jääneet suunnitelluista.

Vko 16

Ma: Leiriviikon päälle ohjelmoitua lepopäivää ei nyt olisi tarvittu, mutta tukkoisuudesta putsatut ja ärtyneet korvat kaipasivat treenitöntä päivää.

Ti: 7,5 km/45' palauttava lyheni 4 km:iin. Tarkoitus oli hyödyntää koulun liikuntatuntia, mutta hyödyntäminen jäi lyhyeen, koska piti palauttaa yksi ahdistunut oppilas takaisin koululle.

Ke: Ohjelman mukainen 8 km lenkki, tosin 12' kovempaa kuin vuonna 1987 eli 38 minuuttiin.

To: Nykypäivän Peeter Pihlin ja menneiden aikojen Maarian Mahdin innoittamana toteutin ohjelmassa olleen 8 km vauhtileikittelyn ns. vuorotonneina eli joka toinen reipasta, joka toinen kovaa. Kaiken kaikkiaan juoksin nyt 10 km, josta 6 km vuorotonneja aikaan 23.02 kovimman tonnin oltua 3'24" ja hitaimman 4'09". Kulku ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edellisellä viikolla.

Pe: Pidensin 5 kilsan lenkin 8,5/48' polkulenkiksi. Porvoossa oli vielä lunta.

La: 1987 juostiin tällä paikalla Isotonic. Isotonic on nykyään FinnSpring ja se olisi nytkin ollut tarjolla, mutta vaimo ei innostunut lähtemään Yläneelle. Niinpä avasin suunnistuskauden tekemällä oman suunnistustreenin Sipoossa, jossa alkumatkan kalliot olivat sulia, mutta loppumatkan kuusikko luminen ja märkä. Niinpä suunniteltu 8 km jäi vajaaksi, sillä jalat eivät tykänneet kylmästä ja märästä. Luovutin 6,5 km kohdilla, joka oli sinänsä sääli, sillä siihen asti oli kulkenut.

Su: Isotonic-viestin päivä. En lähtenyt puolustamaan vuoden 1987 voittoa, vaan vedin 6 km/28' verryttelyn maanantain Silja-rastien valmisteluksi.

Yhteensä treeniä 3h 56', joka jäi tavoitteesta vajaan tunnin.

Vko 17

Ma: Silja-rastien 6,5 km/48' suunnistus + 2 km verkat 15,5 km pelen sijaan. Ei kulkenut, eikä sujunut. Vartin kuntopiiri jäi tekemättä.

Ti: Liikuntatunnilla 9,5 km/52' hölkkä ja illalla 6,1 km/32' vajuilu eli vaunujuoksu. 18 km/110' olisi ollut ohjelmassa.

Ke: Tiistain ja keskiviikon setit menivät päittäin vaihtoon eli vedin nyt 18 km pelen, josta ensimmäiset 9,5 km vaunujen kanssa. Lenkin jälkeen iski vilu ja lihaskivut. Vartin kuntopiiri jäi tekemättä.

To: Kuumeessa. Väliin jäi 11 km pele.

Pe: Ihan kuin torstai. Niin ohjelman kuin toteutuksenkin suhteen. Todella hiljaisia muuten olleet nuo 11 km pelet, 70 ja 75'.

La: 1987 juoksin tähän paikkaan toisen Tiomila-juoksuni ja ensimmäistä kertaa Lynxin ykkösessä. Nykyisin paremmin matkanjärjestäjänä tunnettu Simo "Finncom" Sukselainen poti muistaakseni polvea ja luovutti kilpailupaikalla itselleni 12,7 km:n toisen osuuden. Tuohon aikaan viesti starttasi aiemmin ja koko osuus oli valoisa. Lyhyet osuudet olivat pimeällä ja siksi sain noin pitkän osuuden. Selvisin kuitenkin kunnialla, sillä aikaa meni 1.25 ja kirkkonummelainen suunnistusvaikuttaja ja uskonnon opettaja aiheuttikin seuraavalla viikolla hämmennystä yläasteella huutaessaan innostuneena minuulle:" Mahtava juoksu Jussi. Joukkueen toiseksi parasta kilometrivauhtia". Pakko kai juoksuun oli olla tyytyväinen, vaikka kaksi kertaa kävin väärällä hajonnalla ja tein molemmissa paikoissa 3-5 minuutin pummit.

Tämän vuoden Tiomilassa lauantain ohjelmaan kuului MS Parman naisten koutsaaminen ja hyvin naiset juoksivatkin, vaikka tavoite 10 sakkiin pääsemisestä jäi kuuden sijan ja kolmen minuutin päähän. Ilta huipentui sitten siihen Botkyrkan oman pojan, Dogge Doggeliton, kolmen biisin rap-showhun.

Su: 1987 tämä oli lepopäivä, mutta nyt sain kunnian juosta MS Parman kakkosjoukkueessa ankkuriosuuden. Onneksi muut kaverit juoksivat niin hyvin ja sain juosta koko 16,5 km, enkä joutunut yhteislähdön lyhennetylle versiolle. Loppuviikon sairastelun ja lauantain huoltohommien jälkeen lyhyt versio olisi kyllä riittänyt, sillä osuuteeni meni aikaa 1.53 ja risat. Jaksoin puolitoista tuntia, sitten alkoivat krampit ja pian perään energiat loppuivat. Kerjäsin jopa YKV:n ankkurilta geelin, ettei tarvinnut kävellä vikaa 1,5 kilsaa. Suunnistamattomuudesta ja huonosta keskittymisstä johtuen osuuden alkukin sujui huonosti, mutta kilometrit 3-13 uskon suorittaneeni kutakuinkin sellaista vauhtia, joka vastaa tämänhetkistä tasoani. Tyytyväinen olisin ollut noin 10' parempaan aikaan.

Sairastelujen takia viikon suunniteltu tuntimäärä 9h 35' jäi vajaaseen kuuteen tuntiin. Nyt pitäisikin saada taas vähän lisää määrää, sillä kone tuntuu kaipaavan kisojen lisäksi myös kilsoja.