Waterloo-Jukola

Jukola oli ja meni. Jos miesten viestin hajontavirhe jätti koko kisan ylle ikävän varjon, ei omakaan osuuteni muodostunut miksikään klassikoksi, vaan ansaitsee pikemminkin paikkansa omassa Jukola Hall of Shame:ssani. On suorastaan käsittämätöntä, kuinka totaalisesti on mahdollista kadottaa juoksuvire viikossa. Se ei enää itseni tuntien olekaan niin käsittämätöntä, kuinka paljon annan sen vaikuttaa suoritukseen.

Juoksu tuntui jo verrytellessä erittäin raskaalta ja olo oli kaikin puolin huono, jopa oksettava. Siksi teinkin noin pitkää (15,7 km) osuutta ajatellen melko pitkän, 20 minuutin verryttelyn. Se ei vain auttanut. Ihan alussa vedin maltillisesti fyysisesti helppoa ykkösväliä ja ehdin jo toivoa, että suoriutuisin kunnialla ja kilpavauhdilla ankkuriosuudesta. Kakkoselle lähdin vähän huonosti, mutta suunnilleen välin puolivälissä iskeydyin Oma Taivaisen peesiin tarkoituksena hyötyä edes hetken maailmanluokan menosta. Sen verran järkeä oli, että annoin siiman venyä, enkä roikkunut väkisin mukana. Tasaisella ero ei kuitenkaan kauheasti kasvanut. Kakkonen oli pienen mäen päällä ja kolmoselle oli edessää risukkoa ja loivaa nousua. Huomasin heti peesin negatiiviset puolet: jalkoja alkoi hapottaa. Annoin Oman mennä, mutta eiköhän takaa puuskuttanut lävistykset kimallellen Jöjje Wickholm. Huikkasin Jöjjelle, että "otetaan Oma kiinni". Jöjje hyväksyi suunnitelman, mutta ei jäänyt odottelemaan. Jöjjen peesistä en juuri hyötynytkään, sillä jalat olivat jo täysin tönköt ja rennon kauris(mäki)maisen askelluksen sijaan hoipuin kuin Nupe lentokoneen portaissa. Tosin laskeutuminen kaatuillessani ei ollut yhtä rentoa.

Tämän jälkeen siirryin toteuttamaan taas omaa juoksua, mutta ei se sujunut ollenkaan. Heti kun edessä oli mäkeä, risua tai muuta hidastavaa pohjaa, meni homma kompuroinniksi ja suunnistuskin muuttui mutkittelevaksi. Joillain helpoilla pätkillä sain jotenkuten ylläpidettyä vauhtia, mutta puoleenmatkaan mennessä jalkoja ja selkääkin särki niin paljon, että välillä piti hölkkäillä.

Hölkkäillessäni palauduin kai sen verran, että TuMen ja Lidingön kakkosjoukkueiden saadessa minut kiinni, tein vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen ja liityin letkaan n. 3-4 kilometriksi, mutta kun siitä lopulta eri hajontarastin ja sen pienen pyörähtämisen myötä putosin, putosi vauhti loppulenkin aikana vielä entisestään ja sain vain vaivoin, minuutin erolla pidettyä seuramme kolmosjoukkueen takanani.

Mistä huono kulku ja oksettava olo sitten johtuivat? Vaikea sanoa varmasti, mutta luulisin valmistautumisen menneen pieleen tankkauksen osalta. Torstain maailmancupin osakilpailua järjestäessäni jäi ravinto iltapäivällä niukaksi ja kuittasin menetyksen erittäin tuhdilla iltapalalla. Perjantaina ravinto oli normaalia perusruokaa, mutta lauantai eli kilpailua edeltävä päivä meni läskiksi. Päähommani suurviesteissä on viimeisten kolmen vuoden ajan ollut MS Parman naisten managerointi ja huolto kisan aikana. Siinä huollon lomassa en ehtinyt ollenkaan lounastamaan ja korvailin ravintoa popsimalla mukana olleet kolme proteiinipatukkaa. Venlojen viestin jälkeen ajelin kämpille, jossa olikin päivällisaika ja muka ruuan puutteessa koko päivän olleena vedin aikamoisen teiniroikalesatsin. Yöllä ei sitten uni tullutkaan, koska oli niin raskas olo ja jopa oksetti.

Valitettavan surkeasti päättyi siis kevään kilpailukausi ja seurateltalla ilmoitin, että lopetan. Kaiken. Punapipo-Vainio kuitenkin houkutteli jatkamaan ja sanoi, että kannattaa valita seuraavaksi ohjelmaksi joku sellainen vuosi, kun vauhti oli kovimmillaan. Täytyy analysoida. Sitä ennen vedän kuitenkin 1987-ohjelman loppuun. Kesäharjoittelukausi alkoi tänään.