Kevään kohokohta

Syksyllä, kun aloitin hölmön ideani treenata uusiksi vanha harjoituspäiväkirjani,oli yhtenä motivaation lähteenä suunnistuksen erikoispitkien matkojen SM-kisa Ilomantsissa. 1987 voitin kyseisen, silloin vielä pitkän matkan nimellä kulkeneen SM-kisan H16-sarjassa ja nyt oli aikomus toistaa temppu H40-sarjassa. Silloin SM-pitkät pidettiin vasta 28.6. ja olin sekä taidollisesti että fyysisesti valmis taistelemaan voitosta. Nyt tilanne oli toinen: SM-ep järjestettiin jo 21.5. ja minulla oli alla vain yksi suunnistustreeni ja kolme enemmän tai vähemmän pieleen mennyttä kisaa.

Viimeinen treeniviikko, vko 19, sujui kokolailla vuoden 1987 merkeissä. Poikkeuksia oli yksittäisten treenien pituuksissa ja viikonlopulle markkeeratut kaksi kisaa vaihtuivat lauantain suojuoksuun ja sunnuntain 7 km tv-kovaan maantiellä. SM-ep -viikolla en sitten harjoitellut oikeastaan yhtään. Tiistaina tein kolme puolen tunnin lenkkiä ja torstaina vajaa 20' kuntopiirin. Siinä kaikki. Syynä olivat ennenkaikkea Tiomilasta saakka vaivanneet pohkeiden alaosat ja juminen lantionseutu. Pohkeet olivat itse asiassa niin romuna, että pelkäsin koko Pohjois-Karjalan keikan jäävän väliin. Keskiviikkona aloitinkin paniikinomaisen magnesium- ja linimenttikuurin.

Itse kisa oli sitä mitä luvattiin: 16 km tiukkaa suunnistusta ja polvennostoa varvikossa. Tiellä ja kankaalla verrytellessä olo oli hyvä. Edes perjantai-illan 5,5 tunnin ajomatka ei ollut jumiuttanut paikkoja ja jalat olivat kevyet ja selkä vetreä. Tavoite oli välttää virheitä ja pitää kovaa vauhtia fyysisesti helpoilla pätkillä. Jo puolen tunnin paikkeilla huomasin kuitenkin, että ainoa mahdollisuus selvitä kunnialla radasta, oli tasaisen vauhdin ylläpitäminen. Maasto oli aivan liian raskas tiejuoksijalle. Oikeastaan missään vaiheessa matkaa ei ollut mahdollisuutta tempoiluun, oli vain puskettava eteenpäin ja varottava kramppeja. Pari kilsaa ennen maalia olin 9., mutta onnistuin nostamaan vauhtia vauhdikkaammalla loppupätkällä niin, että maalissa olin 6. eli viimeisellä palkintosijalla. Kuudella viimeisellä välillä olin kaikilla neljän nopeimman joukossa, mutta sekään ei olisi riittänyt kuudenteen sijaan, ellei minua jo kolmella minuutilla johtanut Nauvon susi olisi joutunut kramppien takia makaamaan kankaalla 4-5 minuuttia ja vielä myöhemmin liottamaan pohkeitaan ojassa.

Syksyllä asetettu tavoite jäi siis toteutumatta, mutta lopulta olin ihan tyytyväinen. Paikat kestivät ja sain plaketin palkintokaappiini. Tai siis pahvilaatikossahan ne prenikat ovat. Kevään treenit olivat vääränlaisia näin kovaa matkaa ajatellen. Vuoteen 1987 verrattuna ratkaisevat laadulliset heikennykset olivat ennen kaikkea kevätleirin puuttuminen ja toukokuun vähäiset suunnistuskerrat. Ilomantsissa edelläni olleet miehet olivat itseäni vanhempia, 42-44-vuotiaita ja oikeastaan kaikki kunnon työmiehiä, vaikka juoksuvauhti sileälläkin on kovaa. Vain yksi heistä on kaltaiseni kovapohjaisten maastojen kasvatti, kaikki muut ovat mäkisiltä tai soisilta alueilta. Puutteellinen lihas- ja metsäjuoksukunto siis estivät paremman menestyksen, mutta koko matkan jaksaminen luo uskoa syksyn SM-kisoja ajatellen.